Scheuermannin tauti, selkänikamien kasvuhäiriö, luutumisvika.
Haluan kirjoittaa tästä aiheesta jonkin verran.
Miksi minä sairastuin masennukseen?
No tästä se kaikki alkoi.
Sain tällaisen diagnoosin muistaakseni vuonna 2013. Pelasin silloin jääkiekkourani neljättä kautta.
Aloittaessani eli ensimmäisenä kautena pelasin kenttäpelaajana ja opettelin luistelemaan. Ajattelin jo alusta alkaen, että haluan maalivahdiksi. Isäni kannusti minua siihen. Isä sai minut ylipäätään kiinnostumaankin jääkiekosta.
Neljättä kautta oli kulunut ehkä puoli vuotta, kun selässäni alkoi tuntua kipuja.
Ensin pieniä pistoja alaselässä. Luulimme äitini kanssa, että kysessä olisi iskiasta.
Kipuja alkoi tulla lisää ja ne pahenivat, hiljalleen ja salakavalasti.
Jäin paljon pois jäätreeneistä, enkä päässyt esimerkiksi pelaamaan Riikaan, Latviaan, jonne oli mahdollisuus päästä pelaamaan junioreiden kansainväliseen jääkiekkoturnaukseen.
Muistan viimeisen pelini silloin junnujen kanssa. Jo pelipäivän alussa minulla oli kipeä alaselkä. Ajattelin, että se menee ohi. Kentällä sitten pelasin ensimmäisen ja puoli erää muistaakseni. Kivut vain pahenivat ja lopulta en päässyt enään polviltani ylös. Itkin. Makasin jäällä ja tuomarit vilkuilivat minua vähä väliä. Lopulta peli vihellettiin poikki ja maalivahdivalmetajani kävi luonani kysymässä, että voinko jatkaa. Vastasin että "joo", koska en halunnut jättää peliä kesken. Meillä ei ollut tässä tilanteessa varavahtia pelissä mukana... Olin tähän mennessä päästänyt varmaan jo 5 kiekkoa taakseni.
Peliä jatkui ehkä pari minuuttia, sitten minut raahattiin pois jäältä. Yksi kenttäpelaajista laittoi sitten minun kamppeet päällensä ja seisoi maalilla loppuajan.
Sitä peliä ei muuten voitettu. Vastassa oli vieläpä kova joukkue.
Se päivä oli ihan kamala. Se oli myös viimeinen kertani sen joukkueen kanssa jäällä.
Minulle on silti jäänyt paljon hyviä muistoja ja palkintoja.
Arki.
Kivut olivat niin pahoja, että itkin, makasin ja söin särkylääkkeitä.
Olin hyvin hämmentynyt ja surullinen.
Mikä minussa on vikana?
Kävin lääkärissä, sitten röntgen- ja magneettikuvissa. Sieltä se sitten selvisi. Sain diagnoosin.
Minut lähetettiin fysioterapiaan.
Et käy enään jäillä.
Kävin kahdella eri terapeutilla, mutta ei niistä ollut paljoa hyötyä kaikenkaikkiaan, kun nyt ajattelen.
Toisen terapeutin luona ensimmäisellä tapaamiskerralla hajosin itkuun kertoessani hänelle, että olen transsukupuolinen. Se oli kiusallinen hetki, koska ei hän sitä oikein ymmärtänyt. Minä vain itkin ja hän vain virnuili.
Kaikki harjoitteet ja liikkeet olivat erittäin tylsiä ja kevyitä. En saa koskaan aikaiseksi tehdä niitä omatoimisesti vapaa-ajalla.
Haluaisin aloittaa salillakäymisen, mutta en halua tehdä sitä yksin ja tässä myös dysforia, ahistus omaa kehoa kohtaan tulee vastaan.
Koulussa istuminen oli tuskallista. Tämä oli silloin 7-8. luokalla. Kivut haittasivat keskittymiskykyäni ja madalsivat mieltäni. Masennus syntyi.
Liikuntatunnit koulussa eivät kiinnostaneet enään. Koko käsite liikunta alkoi muutenkin menettää mielenkiintonsa.
Liikunnanopettajan kanssa tuli paljon erimielisyyksiä, koska olin surullinen siitä, etten pysty tekemään parastani ja myös se, että oma kehonkuvani alkoi näyttää rumalta mielessäni. En halunnut liikkua muiden kanssa/nähden enään.
Se, kun jouduin lopettamaan jääkiekon. Se oli se aika, kun masennus laukesi.
Tuntuu, kuin minut olisi nostettu paidan kauluksesta voimalla ilmaan kaksin käsin ja nakattu täydellä vauhdilla seinän läpi loputtomaan kuiluun.
Lopetin asian, jota rakastin, enkä pysty enään koskaan tekemään sitä täysillä nauttien.
Tämä oli ensimmäinen askel ja aloittaja kaikessa siinä paskassa, mitä olen käynyt ja käyn läpi.
Olen kuvaillut tätä seuraavalla tavalla:
Olen kuin hamsteri, joka haluaa kipittää eteenpäin ympäriinsä uusia asioita ja haasteita haluten. Suuri käsi tarttuu minusta tiukasti kiinni ja pysäyttää aikeeni. Käden nimi on kivut.
Sain tämän ajatuksen päässäni yhtenä aamuna, kun istuin linja-autossa.
Tottakai mieltä koetellaan, kun keho ei halua enään kommunikoida sen kanssa. Keho alkaa pistämään vastaan.
Kipu ei koskaan lopu.
Entisen parhaan ystäväni isä sanoi kerran, että "selkä on sellainen paikka ihmisellä, jonka kivut vaikuttavat suuresti koko kehoon."
Minun kohdallani tauti on sellainen, että lapaluiden välissä ja alarangan kierteessä on nikamien välilevyjen pullistumia. Nämä saavat rankani kaartumaan. Ryhtini huononee elämisen mittaa.
Nikamien välilevyt ovat kuin siivu kakkua.
Pahat pullistumat voivat johtaa nikamanliukumaan. Näin minulle kerrottiin.
Pahimmassa tapauksessa korsetin käyttö ja/tai haastava leikkaus. Olenko sitten joku saatanan prinsessa? Ajatus oksettaa minua ja saa minut vihaiseksi.
Vihaan kehoani yli kaiken muutenkin kuin ulkoisesti, siis se miten transsukupuoliset kokevat dysforiaa.
Tämä vamma rajoittaa niin paljon liikkumistani ja työkykyäni sekä koettelee itsetuntoani ja elämänhaluani.
En pysty keskittymään selkäni kunnossapitoon täysin rintakehäni takia.
Se aiheuttaa eniten ahdistusta liittyen pukeutumiseen, urheiluun sekä pelkkään olemiseen kodin ulkopuolella tai jos minulla on ystäviä luonani kylässä.
Binderin käyttö tämän vamman kanssa ei ole mikään hyvä idea, mutta ei se ole vaaraakaan aiheuttanut muutaman vuoden käytön kokemuksen aikana.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Scheuermannin_tauti
http://selkakanava.fi/scheuermannin-tauti
Tässä olivat ajatukset ja valitukset, mitä kokosin pääni kirjastoista tähän.
Nykypäivänä selkäni kipuilee vähemmän kuin tuolloin huomattavasti vähentyneen rasituksen takia. Käyn joskus hölkkälenkeillä. En pysty paljoa muuhun.
]]>
]]>